little story

Kädet mustelmilla ja täynnä arpia, jalat vielä pahemmat. Pari jälkee sinne tänne ei tunnu enää missään ku näitten joukost ei enää tunnista mitkä on ite aiheutethatui ja mitkä on töistä tai kaatumisista tms. tulleita. Oon ruma, läski ja iljettävä. Täl hetkel en löydä itestäni mitään hyvää.. Tekis mieli luovuttaa. Tätä on jatkunu jo niin kauan. Mut en mä voi.. En pysty sanoo ihmisil hyvästei. Aina on toki se toinen vaihtoehto et lähden ilman et sanon hyvästei, mut se on kaht kauheempi vaihtoehto ja en ite kestäis sitä syyllisyyt ees sitä pientä hetkee.

Kirjotin aikasemmin tähän tosi pitkän tekstin, mut se oli normaaliiki sekavampaa ja huonompaa.. Kirjotin siit miten must on tullu tälläne ku oon täl hetkel, mut ehkä en lähe selittämään sitä.. Vai pitäiskö mun?? No en tiiä ketä kiinnostaa, mut se auttaa mua itteeni selventämään ajatuksia joten täs on tarina musta. Ja pahoittelen, osa tekstistä on kirjakieltä ja osa puhekieltä.

Pienenä olin onnellinen. Mun perhe rakasti mua ja mulla oli paras kaveri. Jokapäivä leikittiin mun parhaan kaverini Jannikan kanssa. Jannika on mua vuotta vanhempi joten hänen mennessään kouluun opin minäkin lukemaan. Kävin ala-asteeni alle 100 oppilaan koulua ja mulla oli kavereita. Joskus kolmannella luokalla mua alettiin kiusaamaan, koska olin erilainen. Mulla oli lasit ja olin muita lapsia lihavampi. Kutosluokalla vihasin jo itseäni ja riitelin luokkalaisteni kanssa tauotta. Tein päätöksen jota en katunut koskaan jälkeenpäin, enkä kadu vieläkään. Otin uudenalun ja hain kaikkiin muihin kouluihin paitsi sinne johon olisin oikeasti kuulunut. Pääsin kaikkialle ja näin päädyin viestintä luokalle. Jannikaan menivät välit poikki käytännössä kokonaan hänen siirtyessään yläasteelle ja muuttuessa teiniksi. Itse halusin tuolloin vielä leikkiä ja olla rauhassa lapsi. Koko lapsuuteni ajan kuuntelin huutoa ja haukkuja, mutta en ymmärtänyt niiden merkitystä vielä silloin.

Seitsemännestä luokasta en muista oikeastaan mitään. Muistan vain että silloin sain uusia kavereitani ja että minulla oli 9 harrastusta. Olin kokoajan menossa ja arvosanani olivat korkeita, sillä vanhempien painostuksesta en nähnyt kavereita vaan keskityin kouluun ja harrastuksiin. Koulussa olin Veeran, Saran ja Janitan kanssa. Pidin muuta luokkaa naurettavana ja lapsellisena, sillå heidän mieli hommaansa välitunneilla oli ottaa toista jaloista ja käsistä kiinni ja heiluttaa toista.

Kasilla aloin olemaan enemmän Kiian kanssa. Lopetin monia harrastuksia, mutta silti niitä riitti vielä. Tutustuin Jenninaan joka oli pienempänä ollut "vihamieheni". Emme tulleet pienenä toimeen ja en jaksanut häntä ollenkaan. Nyt olimme kuitenkin samassa harrastuksessa ja Kiia sai meidät tutustumaan toisiimme paremmin. Joskus keväällä alkoi elämässäni uusi vaihe. Aloin olemaan entistä enemmän maassa ja entistä enemmän "angstinen".

Ripari muutti elämäni täysin. Tutustuin Veraan, Veeraan ja moniin muihin ihaniin ihmisiin. Ensimmäisenä yönä huoneeni oveen koputettiin ja kaverini pyysi minua tulemaan ulkopuolelle. Kauhistuin kun näin hänen romahtavan lattialle itkemään ja näin veren joka hänen kädestään valui. Tuolloin verikammoni oli todella paha ja päässäni alkoi heittämään, mutta kestin sen sillä kaverini tarvitsi minua. Juuri kun hän oli alkamassa kertomaan mikä hänellä on, tuli isonen ja en koskaan saanut tietää syytä kaverin viiltelyyn. Illan tapahtumat järkyttivät minua ja menin katsomaan Jenninaa. Aloin itkemään ja ensimmäistä kertaa ikinä annoin itkun tulla silloin kun lähellä oli muitakin kuin perheeni. Riparin toisena päivänä soitin Kiialle joka oli pitämässä hauskaa ja itkin ja olin ihan sekasin ja halusin kotiin. Riparilla käsitellyt aiheet koskettivat mua tosi paljon ja itkin enemmän ku ikinä. Siellä kerroin myös ensimmäistä kertaa asioistani muille ja aloin luottaa ihmisiin. Muistan esimerkiksi istuneeni yhdellä kivellä Veran kanssa juttelemasa. Ja sen miten Veera ihmetteli sitä mikä mulla on, mutten pystynyt kertomaan hänelle vielä silloin mitään.

Riparin jälkeen alkoi ahdistus lisääntyä, mutta en tajunnut että mistä on kyse.  Viime kesänä pidin hauskaa monien uusien ja vanhojen kavereideni kanssa ja olin onnellisen tietämätön siitä mitä viimeinen vuosi peruskoulussa toisi tullessaan.

Miten viimeinen vuosi yläasteella sit meni.. No sen te tiiätte jo suurinpiirtein. Alku syksystä ahdistus vaan paheni ja joskus kokeillin viiltämist ekan kerran. Toki mua varoteltiin siit miten koukuttavaa se on ja miten rumia ne jäljet on, mut en mä jaksanu kuunnella. Varsinki ku aluks jäljet oli pelkkii pinta naarmui ku en kestäny nähä sitä verta. Lopetin käytännös kaikki mun harrastukset ja kavereit mul oli ihan hirveesti ku aloin käymää akvaariol päivittäin. Keväällä kaikki ihmiset vaan alko katoamaan mun ympäriltä ja tällä hetkellä mul on pari hyvää kaverii ja sit ne jotka oli ennen hyvii kavereita on lähinnä vaan hyvän päivän tuttuja. Kävin pariin kertaan psykologuutail, mut se ei kauheest ehtiny auttaa ku kesäloma alko.  Pääsin haluamaani lukioon ja muutto edes ja elämä on täl hetkel just sitä mitä on.. Pikkuset on mua tärkeempii ja mä oon perheen turha lapsi, haluun kuolla ja en pidä ittestäni yhtään, mut eiköhän tä täst joku päivä helpotu.

No siin nyt oli mun tarina tolleen lyhyest ja huonost selitettynä, mut uskokaa tai älkää ni toi et mietin noit asioit sai mut tajuumaan asioita paljon paremmin.

Heipsun kaikki rakkaat, mä meen nyt lenkil vaiks polvi onki paskana eilisest