mä en tunne enää mitään, voisin viiltää vaikka kuinka, eikä mikään tunnu missään. Veri valuu käsiä pitkin ja ranteet oottaa sitä viimeistä viiltoa joka vihdoin tappais mut. En jaksa enää yksinkertaisesti taistella itseeni vastaan. Mun pääräjähtää ja enää en ees itke. En tunne mitään. En jaksa enää olla se ikuinen pettymyksen aihe. En jaksa enää kuunnella kommentteja jotka ei pidä paikkansa. En jaksa enää yrittää ymmärtää muita. En jaksa. Kukaan ei kuunnellu mua, kukaan ei ymmärtäny. Oon ihan rikki. Eikä mua voi enää korjata. Huomen ois ukin 74 vuotis synttärit, joten hyvää syntymäpäivää ukki, menetit juuri lapsenlapsen.. Anteeks siitä. Oon vaan kyllästyny kaikkeen ja en pysty enää elää. Eihän mun elämäl oikeestaan oo ees merkitystä. Viimeyön istuin ikkunas johonki viiteen asti ja mietin hyppäämist. Tänään viillän ranteet auki ja hyppään sen jälkeen. Voi sitä onnekasta joka löytää mun murskaantuneen ruumiin jonka kasvoilla on hymy.
En ees pysty kuvailemaan miten rakkaita ootte mulle ollu ja miten ihania hetkiä oon saanu viettää teidän kanssanne. Tiedätte kuitenkin et mulle itelleni on parempi näin, oon ehkä itsekäs, mut teen ekan kerran itelleni niinkuin on parasta. Mä toivon et pääsen taivaaseen ja et Jumala armahtaa mut. Saan vihdoin rauhan ja unta tarpeeks. Olisin viel halunn nähä osan teist, mut ehkä parempi teiän kannalt ettei nähdä. Kiitos kaikesta ja anteeks, mut te kestätte kyl.
Rakastan teitä kaikkia <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti