En saa unta. Tärisen kauttaaltaan. En pysty estämään kyyneleitä. Pakokauhu valtaa minut. Haluan pois. Haluan eroon tästä tunteesta. Mitä minun pitäisi tehdä. Toivon kuolevani. Toivon saavani rauhan. Rukoilen. Pelkään. Kaivan esiin veitsen. Painan veitsen rannettani vasten. Olen valmis tekemään sen. Olen valmis kuolemaan. Kirjoitan sekavan kirjeen läheisilleni. Painan veistä rannetta vasten kovempaa. Tunnen terän uppoavan ihooni. Veripisarat nousevat iholleni. Jokin asia saa mieleni muuttumaan, en tiedä mikä. Laitan veitsen laatikkoon ja lukitsen sen. Vien avaimen paikkaan josta sitä en saa ilman koko perheen heräämistä. Palaan huoneeseeni. En saa unta koko yönä. En saa rauhaa ajatuksiltani. Mietin vain kuinka pettynyt olen kaveriini, joka sekoitti ajatukseni. Eihän se hänen vikansa ollut. Hän halusi pitää hauskaa. Olen pettynyt itseeni. Siihen miten en pystynyt taaskaan tappamaan itseäni ja siihen miten suutuin kaverilleni. Lopulta torkahdan hetkeksi. Herätessäni kuiskaan hiljaisuuteen "Tapa minut, itselläni ei ole tarpeeksi voimia tehdä sitä".
Kun viimein nukahdan hetkeksi näen unta.
Putoan. Seuraavassa hetkessä olen jo veden syvyyksissä. En tunne kipua, vain rauhaa. Kyyneleet putsautuvat kasvoiltani. Annan veden liikutella ruumistani. Happi loppuu. Vajoan pohjaan. En kaipaa enää mitään. Olen turvassa. Seuraavana hetkenä katson miten ruumistani nostetaan vedestä, miten ihmiset itkevät järkytyksestä. Olen heidän kanssaan. Halaan heitä, vaikka he eivät sitä tunnekkaan. Kuiskaan heille niin etten itsekään meinaa kuulla "anteeksi.. Olen kanssanne aina vaikka ette huomaa läsnäoloani".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti