one step closer

Oon taas askeleen lähempänä kuolemaa. Totesin et ketään ei enää ees huvita puhuu mulle ni mitä merkitystä mulla oikeestaan on?? Oon niin tyytyväinen siihen et ihmiset unohtaa mut. Saan lähtee rauhas satuttamatta ketään sen suuremmin.

Oon ollu pari päivää tosi helpottunu, mut samal ahdistus on noussu korkeemmaks ku mitä se on pitkään aikaan ollu ja se on käytännös kokoaikasta. Tänään juttelin taas koulupsykologin kans ja se sano et sittenku pääsen hoitoneuvotteluihi ni pääsen terapiaan ja saan lääkkeet jne. Muuten hyvä mut mä en haluu mitään vitun lääkkeitä.

Oon tänään taas miettiny asioi ja oon enemmän ku ikinä ennen varma siit et mul ei oo mitään hätää kuoleman jälkeen. En mä sitä pelkää. Yks kaveri sano mulle täs joskus et ei mun ikäsen kuulu olla pelkäämättä kuolemaa. Mä ite aattelen et voin suojella muit paremmin taivaast käsin ja et oon kaikkien mulle tärkeitten kanssa joka hetki. Vaiks en ehkä fyysisest oo läsnä ni oon kyl aina.

Pari on uhannu tulla mun perässä. Mä en anna sen tapahtuu, en mistään hinnast. Ne ihmiset on liian elämän ilosii ja niil on viel elämä edessä. Mulla se on jo takana, ei mul oo enää mitään koettavaa. Heillä on.

Psykologi kysy mult et haluunko  satuttaa itteeni ja et haluunko kuolla sen vuoks et haluun eroon ahdistuksest. Vastasin rehellisest et joo ja myöhemmin tajusin et ois pitäny vastata jotain muuta. Nyt oon aikalail pulas tän asian kans ku se vahtii mua joka välis. Jouduin näyttää sil mun kädet jotka on pahemmas kunnos ku ikinä ennen ja jouduin kertoo sil et milt tuntuu haluta viiltää ranteet auki ja vihata itteensä ku ei löydä voimaa tehä sitä. Tänään saatan löytää.

En tunne mitään. Tuijotan nytki vaan tietokoneen näyttöä ja kirjotan turhanpäiväsii sanoi. Millään ei oo enää merkitystä.

hello again

okei en saa tota toist blogii varmaan ikinä valmiiks. Nyt on kuitenki pakko kirjottaa täst päiväst et oikeest käsittäisin mitä tapahtu. Haluisin kirjottaa perjantaistki mut en vaa pysty.

Tänää menin sit vihdoin koulupsykologin luo ja se sano et jotkut mun kavereist oli ottanu siihe yhteyt ku oli must huolissaa (ne jotka sen teki vois ystävällisest kertoo). Se nainen sano ettei voi auttaa mua mitenkää ku mun ahdistus on niin voimakast jne. kuulemma tartten lääkityst ja siihen mä en suostu. No se sit sai mut jotenki ihmeen kaupal soittaa iskän hakee mut koulust ja viemää päivystyksee. Ei en ois halunnu et porukat tietäis, mut onpahan ees yks asia pois päivä järjestyksest. Päivystykseen meneminen oli tosi turhauttavaa koska en mä oo kirjoil tampereel ja siks se lääkäri joka mut otti vastaa oli tosi töykee ja hoki vaa et se on sun pääs se vika ja se ei muil puhumal katoo. IHAN NIINKU EN VITTU ITE TIETÄIS ET MUL ON PÄÄS VIKAA!!!!! saatana!! No se sit lopult laitto mul lähetteen nuorisopsykiatrian osastol tms ja nyt vaa ootan aikaa sinne.

Ainii mul ei oo enää ku 12 päivää jäljel tätä paskaa (tän päivän jälkee). Ihmiset on yrittäny puhuu mua ympäri ja yrittäny saada mut muuttaa mieleni. Hetken jo luulin et ne ois onnistunu, mut nyt tiiän et siin ei ihan noin helpol onnistuta. Oon nii kyllästyny tähän paskaan ja hei, mä yritin hakee apuu ja oisin ollu valmis ottaa sitä vastaa, mut en enää jaksa.

kirjotan varmaa huomen tai joskus hiukan lisää, mut nyt meen nukkuu ku nii pahaolo kaiken tän jälkee.