Lähettiin Veeran kans siis keskiviikkon Tampereel, selvisin kuin selvisinkin junanvaihdost kaikest siit tärinäst ja pelosta huolimat. Tampereel sit shoppailtii hiuka ja rahaa kulu :D illal käytiin uimas ja sit tehtii ruokaa mikä oli toosi hyvää :) Kiitos Veera oli tosi hauskaa!!
Sit torstain mentiin Veran ja Mian tultua särkiksel ja siel oli suurimmaks osaks ihan kivaa.. oli ihan pirun ulkopuolinen olo suurimman osan aikaa.. Mut kyl mä siel viihdyin, yhes vaihees ahdistus vaan nous niin korkeel et lukittauduin vessaa rauhottuu. Illal sitku oltiin jo kämpil ni noi sääti siin jotain, mä en ees tiiä mitä ku ajatukset meni ihan omii ratojaa.. Nomut ku alettii kattoo leffaa mua itketti jo ihan pirust ja tunsin et se ahdistus alkaa purkaantuu. Onneks tiesin et se leffa mitä alettais kattoo on nyyhkyleffa ni saisin itkee ihan rauhas eikä noi tajuis mitää. Sitku leffa loppu iski pakokauhu, mut jalat ei kantanu vaa romahdin siihe patjal itkemää. Veera oli ihana ja tuli siihen mun vieree ja rauhotti, mut en mä pystyny kertoo sil mikä mul oli.. enhän mä kunnol tienny mikä mul oli.. Sitku olin jo melkee rauhottunu Vera tuli halaa mua ja romahdin ihan täysin. Vera on mulle niin tärkee ja koko sen ajan ku oltiin tuol tuntu ettei se ees tajuis mun olemas oloo ja kun se sit halas en vaa tienny enää mitä tehä.. (kyllä Vera nyt tiiät senki..) Onnistuin jotenki pääsee nukkuu. Taino en mä nukkunu. Kuuntelin muitten hengityst ja liikennet ja itkin. Kyyneleet valu poskil vaiks kuin yritin estää. Nukahdin kuitenki ja nukuin jonku aikaa. Heräsin siihen ku tipahdin patjalt ja ahdistus otti ylivallan. Istuin parvekkeel itkemäs ja miettimäs alas hyppäämist useemman tunnin. Lopult palasin nukkumaa, mutten nukkunu enää yhtää sen jälkee.
Perjantain katottiin leffa ja sen jälkeen mia halus viel lähtee kaupunkii hakee piilarei. En tiiä miks annoin sille luvan lähtee ku tiesin et iskä haluu koht lähtee. No kuitenki iskä suuttu mul ihan pirust sen takii ja haukku Veran ja Mian pystyy. Kestän sen et mua haukutaa, oon nii tottunut siihe, mut se et kaverei haukutaan sai mut suuttuu ihan helvetist. Kaiken lisäks sain iskält ylimääräsii kotitöit koska aina ku suututan sen saan jonku rangaistuksen. Nyt sit hoidan yksin ihan kiitettävän raskait töit, joten kiitos Mia!!
Illal itkin itteni taas unee ja teki niin mieli viiltää, mutten mä voinu ku tänää jouduin mummin juhlii ja laittaa lyhyt hihasen mekon.. Nytki ahdistaa tosi kovin ja tekis vaan mieli itkee. Nukkumaan en todennäkösest pysty, joka yö nään vaan samaa painajaist. Se ei ehkä vaikuta muist kovin pahalta, mut mulle se on ihan hirvee.. En vaa pystyis sanoo hyvästei ihmisil niinku siinä..
Saavun kotiin ja kävelen huoneeseeni. Pöydällä on kirje. Kirje kuolemalta. Kirjeessä minulle annetaan kolme päivää aikaa. Kirje on saapunut kaksi päivää aikaisemmin, mutta olen ollut poissa kotoa. Aluksi en usko kirjeeseen. Pidän sitä erittäin hounona vitsinä. Illalla kuitenkin saan viestin kuolemalta jossa kysytään olenko valmis lähtemään huomenna. Pelästyn, mutta annan asian olla. Yöllä kuitenkin jokin muuttaa mieleni ja päätän aloittaa hyvästelemään kavereitani. En pysty. En halua. Aikaa ei ole tarpeeksi.. En ole sanonut kaikkea mitä haluan. Aloitan soittelemaan kavereilleni, sukulaisilleni. He eivät ymmärrä että puhun totta. Itkun sekaisena yritän kertoa heille miten rakastan heitä ja miten nyt on minun aikani lähteä. Päivällä pari läheisintä kaveriani tulee meille sillä he uskovat minua. He haluavat olla kanssani viime hetket. He rakastavat minua. Illalla pihaan saapuu auto. Autossa on muita nuoria, he iloitsevat. Autoa ajaa tumma hahmo joka viittoo minut luokseen. Ystäväni ja perheeni seisoo kuistilla itkien ja vilkuttaen hyvästiksi. Viimeiset sanani heille ovat yksinkertaiset: Rakastan teitä vaikken sitä koskaan kertonutkaan. Istuudun autoon. En pysty yhtymään muiden iloon vaan purskahdan lohduttomaan itkuun. Kuski kysyy minulta että miksi itken, minähän halusin kuolla. Kaipaan kuitenkin liikaa läheisiäni. Kaipaan lämpöä ja rakkautta. Seuraavalla pysäkillä autoon nousee hyvä kaverini. En pysty katsomaan häntä silmiin. Halusiko hänkin kuolla noin kovasti? Lopulta ajamme rauhalliseen paikkaan, missä näen taas kaikki läheiseni. En ehkä tänään, en ehkä huomenna, joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti