and the river is dry

 

Olen kuin padottu kuivumassa oleva joki. Ennen olin täynnä elämää, mutta nyt minusta on jäljellä enää pieni lammikko, viimeiset rippeet elämänhalua ja sekin on kuivumassa pois. Ellei patoa joen päässä pureta, minua ei kohta enää ole.

 

 

Vihaan itteeni.. Eilen mun itsehillintä petti, olinhan mä kestänytkin jo kolme viikkoa.. Eilen mä en kuitenkaan enää jaksanut ja pystynyt olemaan. Ahdisti niin paljon..

 

Mul ei oo ketään jolle kertoa miltä musta tuntuu. Ennen mulla oli Jere ja Vera, nyt niistä kumpikaan ei puhu mulle ja ne molemmat välttelee mua.. Mussa on iloinen ja hauska puoli, valittava ja masentunut puoli ja se puoli minkä ne on vast saanu nähä.. Se puoli jota vihaan ittessäni kaikista eniten.. Se puoli joka on erittäin vittumainen ja se joka saa ihmiset kaikkoamaan mun ympäriltä paremmin ku mikään muu. Ennen oon pitäny sen piilossa yllättävänki hyvin, en oo suuttunu, en ollu niin idiootti, mut jostain syystä nykyään en enää osaa pitää sitä puolta niin hyvin kurissa mikä näkyy siin et menetän kaikki mulle rakkaimmat.. En haluu menettää niit, en pärjää ilman niit.. Mut se et kadun, se et yritän pyytää anteeks, mikään ei riitä. Ehkä mun on parempi yksin..

Onhan mulla muitakin kavereita kuin Vera ja Jere, mut kenellekkään muulle en uskalla puhua.. Kenellekkään muulle en uskalla kertoa asioita. Ennen kerroin helposti, enää en pysty. Kaikki mun kaverit on mulle yhtä tärkeitä, mut esim. Sammyn kanssa pidetään hauskaa, ei kerrota turhia asioita ja murheita ja ajatuksia. Toki välil tulee käytyy syvällisiiki keskustelui, mut en mä ite kerro paljoo paskaakaan. Mä kaipaan sitä ku oli joku jolle kertoa, mut ei.. nykyään oon ihan yksin.. ehkä mä vaan ansaitsen sen ku olin niin hirvee..

all alone in the darkness..

Oon joskus mustasukkanen mun kavereista.. Voin ihan rehellisest sanoo et oon kateellinen Lauralle jonka kans Vera viettää aikaa tosi paljon, mustasukkanen kaikille tytöille joille Jere puhuu, kateellinen Veeralle joka lähentyy ihmisten kans, kateellinen Jenninalle ja Veeralle joilla on toisensa jne. Tiiän et oon hirvee ku ajattelen tolleen, mut ehkä ajattelen niin siks et kaipaan niit kaikkii ihmisii liikaa.. kaipaan sitä et oisin ite läheinen jonku kanssa.. kaipaan sitä onnee joka tulee ku on joku jonka kans olla..

Miks mä en osaa kertoo kenellekkään et miten tärkee se on?? Miksen.. Haluisin vaa sanoo kaikille mun kavereille et rakastan niit ja et ne on ihanii ja et ne on tosi kultasii, mut miks mä en pysty?? Miten se voi olla niin vaikeeta..

Mä lähen torstaina leirille ja oon kipee täl hetkel.. Mua pelottaa ihan älyttömäst et saan siel jonku paniikkikohtauksen tai et sorrun viiltelee tai et en pysty vetää iloista roolia mun pikkusten edessä.. Pakko kestää niitten vuoks, olla esimerkkinä. En vaa tiiä miten kestän.. Lupasin kaverille etten ota mitään terävää mukaan, mut entä ku leirikirjees lukee et puukko ja sakset.. Pakko kestää..

seuraavan kerran kirjottelen vast joskus leirilt kotiuduttuani, joten heippa!!