Long time no see

Lopetin sillon joskus tänne kirjottamisen ja muutin tän yksityiseksi. Yksityisenä tä saa pysyä, sillä kirjotan tänne ne asiat joista en voi muille kertoa.

Kaikki kaverisuhteet rakoilee, yllätys yllätys.. Nea ei puhu mulle koska sanoin väärin. Veera suuttui mulle kun en päässyt heidän mökilleen ja lopetti puhumisen. Vera ei puhu enää muuten vain. Mia puhuu, mutta harvemmin. Oikeastaan kaikki kaverini ovat päättäneet että olen ilmaa. Tuntuu pahalta olla jatkuvasti yksin, mutta en jaksa enää itse alkaa paikkailemaan suhteita. Enkä voi syyttää tästä muita. Sammykin puhuu vittu vain itsestään. Olisin tarvinnut häneltä vastauksen yhteen pieneen kysymykseen, mutta ei! Hänen piti lähettää vastaukseksi kuva munkeista ja alkaa srlittämään taas vaihteeksi miksi hänen elämänsä on niin ihanaa. Mutta ei ole hänen syynsä, että minä suutuin.

Nykyään jos käyn akvaariolla, saan huomata, että olen yksin. Vaikka siellä onkin muita, joko he eivät huomaa minua tai sitten istun keskellä ihmismassaa avuttomana paskana joka ei osaa oaallistua ihmisten keskusteluun. Tavallaan en haluaisi käydä akvaariolla, mutta käyn aiellä niin paljon mieluummin kuin istun kotona.

Kotona olo on pahinta kaikista. Siis silloin kun en saa olla yksin. Tänäänkin aamusta asti olluy helvetillinen ahdistus päällä. Voisinpa muuttaa omaan koyiin. Joka ikinen päivä jonka vietän kotona on yhtä helvettiä. Vanhemmat valittavat kaikesta, minua ahdistaa ja kaikkien odotukset ovat liian korkealla.

Tänään tulee vieraita. Vihaan vanhojen ihmisten kanssa olemista ja vihaan ylipäätään tietämättömien vieraiden tulemista. En jaksa esittää iloista ja väsyn todi nopeasti.

Olin puoli vuotta ihastumatta kehenkään, koska Jere satytti niin helvetisti. Sitten menin ihastumaan ja olin hetken onnellinen. Hän puhui kauniisti ja vihjaili ties mitä kaikkea ja lopulta osoittautui täydeksi kusipääksi joka hylkäsi heti kun näki minut huonossa kunnossa.

I can't take those questions anymore

Mä oon kyllästyny ihmisten kysymyksiin. Linkkaan tähän mun uuden blogin ni sit ootte tyytyvöisiä. Ja ei, mä en haluu kuulla sanaakaan siitä mitä sinne kirjotan.

http://youdbeintears.blogspot.fi/?m=1

should I tell it

Elikkä siis pahoittelen niille jotka muka oikeesti on tykänny lukre tätä mun paskan jauhantaa, mut tähän blogiin en enää kirjota. Sain vihdoin uuden blogin valmiiksi ja kirjotan mieluummi sinne. Sori. Käyn tännekki välillä kertomassa kuulumisia jos jaksan, mut en voi kirjottaa tännw niin vapaasti.

Joten heippa mussukat, pärjäilkää!! <3 p="">

as long as I live I'll love you

Mulla on ollu tä kirjotus auki aamu seittemästä asti. Saankohan koskaan tästä julkasukelposta. Epäilen suuresti. Mun on vaa pakko kirjottaa jotain. Tä on pitkä, sekava ja ehdottomasti sellanen postaus jota ei kannata lukee.

Mä itkin ja itken ja itken hiukan vieläki. Kaikki on vaan niin sekasta. Eilen olin valmis tappamaan itteni ja oon sitä edelleen. En kuitenkaa voi vielä lähteä. Haluun olla mun ystävien tukena ja auttaa niitä selviimään vaikeuksistaan. Ite tästä tuskin selviin mut kaikilla muilla on siihen mahdollisuudet. Kaikki ei kuitenkaan osaa ottaa apua vastaan. Ei kaikki vaan haluu. Se tekee mulle tosi pahaa. Mun rakkaimmat tarvii apua ja itte en sitä osaa antaa. Oon vaa nii paska ja turha. Ei mua kaivata. Mä vaan oon sen verran itsekäs et kaipaan mun ystäviä. En pärjää ilman niitä..

Ystävät on mulle perhe. Nyt kuitenki yhä useemman ongelmat on kasaantunu ja mä oon todella huolissaan.. Kukaan ei ees ymmärrä miyen huolissaan oon. Oon jo valmis ottamaan yhteyttä johonki niitten puolesta. Senkin uhalla et menetän ne.. Sittenpähä mulla ei oo syytä jaksaa.

Oon tänään ollu kotona. Joo toki oon kuumeessa, mut se ei oo syy miks oon kotona. Oon niin rikki etten voinu mennä kouluun. Eilenki vaa romahdin itkuun koulussa ku juttelin Veralle. Bussissa itkin koko matkan siihen asri et sain soittaa Veralle. Se piristi mua hetkeks. Illalla olin jo niin turta etten tuntenu mitään.

Tänään oon miettiny kaikkea. Oon tajunnu oikeesti miten tärkeitä tietyt ihmiset mulle on ja miten ne ei ees ite tajuu sitä. Mun on pakko kirjottaa niistä tänne vaiks oon kirjottanu ennenki. Mulla on pää vaan niin sekasin et haluun vaa kirjottaa kaiken miyä päässä pyörii.

Vera on mulle kaikista rakkain. Tiiän et niin ei sais sanoo, mut se vaan on niin. En olis täällä ilman sitä. Se on mun paras ystävä. Ensimmäinen vuosiin jonka kanssa oon ihan täysin oma itteni ja jonka kans mun ei tartte hävetä sitä mitä oon. Siihen miks Vera on mulle niin rakas on monta syytä. Vera on ollu mun tukena ja turvana, nytten kun sillä ei mee niin hyvin on mun vuoro olla sen tukena. Vera on ihan hassu ja saa mut pahimmallaki hetkellä nauramaan. Saa se mut kyllä itkemäänki.. Mut Verassa on ihan liikaa hyviä puolia ja en lähe kaikkea tänne kirjotramaan.

Veera on mun ihana ystävä jonka kans ei koskaan oo tylsää. Tuntuu et oisin tuntenu Veeran aina vaiks ollaan tunnettu vast neljä vuotta. Veera on ihan älyttömän kultanen ja ymmärtäväinen. Veeran kanssa haluisin viettää enemmän aikaa mut ei oikeen ikinä ehitä.. Veerassa on ihan hirveesti hyviä puolia, mut ehkä paras niistä on se että se osaa sanoa aina oikeat sanat. Veeran kanssa riidellään ihan liikaa, mut sovitaan aina nopeesti ja sitte itketää molemmat.

Lauraan tutustuin kunnolla vasta nyt syksyllä, mut se on löytäny paikan mun sydämestä. On ollu ihana tutustua siihen ja kuunnella sitä ja yrittää auttaa. Laura ei ite tajuu miten kaunis on ja se hänen pitäis tajuta. Lauralla on sydän paikallaan ja sille vois kertoo melkeen kaikesta. En kuitenkaan osaa kertoo sille vielä ihan kaikkea niinku Veralle.

On mulla paljon enemmänki ystäviä ja tosi tärkeitä sellasia, mut en vaan pysty kirjottaa enempää.. Haluisin kyllä mut itken niin paljon et en pysty. Romahdan.. Anteeks. Ootte kaikki mulle rakkaita vaiks en eriksee maininnu.

Kunpa en ois yksin..

I'll never be the same I was before this

Isänpäivä=sukulaisia=vitusti liikaa näyttelemistä. Mä oon kuitenki onnelline et sain nähä ukin ja pelata sen kanssa ku se ei välttämät oo enää ens vuonna viettämäs isänpäivää meiän kanssa. Mut en jaksa nyt kertoo täst päiväst sen enempää.

Viimeyönä näin unta siitä miten menin joskus Jannikalle ja eveki oli siellä. Olin noita vuoden nuorempi ja menin sinne myöhemmin ku noi. Jannika ja eve oli päättäny leikkii eläimiä ja kiipeili maton tamppaus telineellä. Mäki oisin halunnu olla eläin, mut mulle sanottiin et sun on pakko olla hoitaja. Lähin samantien kotiin ja itkin kauan. Olin sillon 6-7 vuotias ja toi tuntu tosi isolta jutulta. Siinä unessa tuntu ku oisin eläny sen hetken uudestaa ja heräsin itkien. Sen jälkeen en enää nukkunu.

En kattonu kännykkää et kukaan ei nää mun olevan hereil ja alkavan puhuu mulle. Olin ihan rikki. Kaikki muistot mun lapsuudesta ja siitä miten oon ollu onnellinen vyöry mun päälle. Muistin sen miten oltiin Jannikan kanssa Särkänniemellä, puuhamaassa, ideaparkissa. Sen miten oltiin "pahiksia" ja mentiin Saleen ilman vanhempien lupaa. Muistin ihan kaiken siitä asti ku olin kolme siihen päivään jona itkin itekseni alakerrassa ku tajusin et oon menettäny sen. Mä en voi vieläkään luottaa kehenkää niin paljo ku luotin siihen joskus. Pelkään liikaa menettäväni muutkin niinku menetin sen.

Sen jälkee ku aloin rauhottuu tost Jannika jutusta, alko mun mielee vyöryy yläasteen ja tän vuoden muistot. Aloin miettii sitä miten Kiia oli joskus mun tärkein kaveri ja miten se tutustutti mut Sammyyn ja muistin meiän kuvis kerrat. Aloin muistaa erilaisii juttuja mitä oon säätäny Veeran, Janitan ja Saran kanssa koulussa. Veera on noista ainut joka edelleen jaksaa mua kaikesta huolimatta. Kiitos rakas <3 ainuut="" ajan="" alussa="" ehk="" ei="" el="" eniten.="" enk="" et="" hemm="" hetkist="" hny="" ilosena.="" ja="" jotka="" joutunu="" kaiken="" kaikki="" kanssa="" kavereista="" kem="" kest="" koskaan="" ku="" laura="" m="" mua="" muistan="" mulla="" mun="" n="" nl="" oli="" on="" onnellisena="" oo="" p="" pahimman="" rehellisest="" salolaisista="" se="" st="" t="" tulee="" turhan.="" turhan="" tutustuin="" usko="" v="" vasta="" vera="" veraan="" veran="" vietetyist="" ysin="">
Mä haluisin olla se sama minä joka olin joskus. Olin vielä läskimpi ku nykyään mut olin tyytyväine itteeni. Olin kokoajan ilone ja oikeestaa mikään ei saanu mua alakuloseks. Oon aina ollu yliempaattine mikä on kai osittain hyvä juttu. Eniten kaipaan kuitenki takasin sitä mun horjumatonta itsetuntoa ja sitä turvallisuuden ja onnellisuuden tunnetta. Mä en vaa tuu koskaa saamaan noita takasin. Toivon toki et onnistun saamaan ne takasin. En vaa löydä syytä miks ansaitsisin noi. Muutenki mut pitää täällä vaan yks ihminen. Muuten olisin kuollu jo aikoi sitten. Jos menetän sen, menetätte mut. That's the way it goes.

I can't stop writing.. I just need this

Mun piti lopettaa kirjottaminen. En mä ees tiiä miten luulin et voisin lopettaa. Täst blogista on tullu mulle henkireikä ja joo en haluu et tietyt ihmiset lukee tätä mut mua ei vittu kiinnosta kenenkää mielipiteet, yritän vaa purkaa pahaa oloo johonki. Ei mul ees oo ketää jolle uskaltaisin puhuu. Nii moni ihminen johon oon luottanu on pettäny mun luottamuksen. En tiiä uskallanko luottaa enää kehenkään. Tai luotan mä yhteen ihmiseen mut oon liian väsyny et alottaisin ite puhuu.

Koeviikko ja menkat tappaa mut ihan täysin. Stressaan koeviikkoo ihan hirveesti mut kai mä jotenkin pärjään. Tä päivä on menny aamust asti persiillee. Koulus meni ihan ok ku sanni on ihan tosi hyvä piristää ja söin jopa kouluruokaa ahistumat kovin pahasti. Koulun jälkee tulin kotii ja luin kokeisii ja luin kokeisiin ja luin viel hiuka lisää kokeisiin. En ite jaksanu laittaa kenellekkää viestii ni voin syyttää vaa itteeni yksinäisyydest. Oisin kuitenki tarvinnu juttu seuraa..

Täl hetkellä en tunne mitään. Ansaitsen olla yksin ja tunteeton paska. Ei mus oo mitään hyvää, ei yhtään mitään. Iskä lähti työmatkalle ja oon yksin tääl kämpillä. Oon nähny harhoi enemmän ku ikinä ja kuullu äänii ja kaikkee semmosta. Nytkin tuolla on useempi hahmo keittiössä ja mun vieressä olkkarin sohvalla on poika. Ne kaikki kutsuu mua mukaansa. En ees pelkää niitä. Ehkä vaan lähen niitten mukaan, sit ne ja kaikki muut on tyytyväisiä. Mä en kyl oo satavarma et oonko ite tyytyväinen mut muut menee etusijalle.

Itken varmaan itteni tänään uneen, mut siinä ei sinänsä oo mitään uutta. Kaipaan vaan mun kavereita, en haluu olla yksin. Oon kuitenki. Ei mua kaivata mihinkään..

there's nothing you can say, nothing you can do

En enää uskalla kirjottaa tähän blogiin. En haluis muuttaa tätä yksityiseks, mut tätä lukee pari semmosta joitten en olis halunnu. Vaihan yksityiseks ku ehin koneelle tai sit otan sen mun toisen blogin käyttöön ja teen siit yksityisen. Jos joku ehdottomasti haluu lukee sitä, en kyl keksi syytä et miks mut kuitenki ni kertoo mulle ja mietin sen mukaa et mitä teen.

Sen tiiän et nyt mul on mitta täynnä tähän ja kaikkeen siihen mitä täst on seurannu. Kirjottamist en vaa voi lopettaa ku se auttaa mua. Mul on mitta täyn myös itteeni, mut siitä en jaksa selittää sen enempää.