I simply don't know what to do

Kuoroleiril oli ihanaa ja samal jotenkin niin kamalaa.. Mua ahdisti, pelotti ja itketti, mut samal olin onnellinen ja rauhas ja jotenki sillee.. ei sitä tunnetta voi selittää oikeen kunnolla. Aluks mua harmitti ihan hirveest ees lähtee koko leirille ku oisin voinu vaihtoehtosest mennä jesselle, mut jo perjantai-illal tajusin et mun kuuluu olla siel ja olla niitten ihmisten kans. Tuulista ja Ellistä on tullu mulle täs viimeaikoina aina vaan tärkeempii ja läheisempii ja oli tosi ihanaa olla niitten kans siel ja jutella. Sain viikonlopun aikana asioita aika paljon järjestykseen pääni sisäl ja jotenki myös pääsin yli monist mua vaivanneist asioist. Lauantai-illal ku istuttiin saunalla Lunan ja Tuulin kans ni jotenki tajusin et tartten apuu ja et haluun apuu ja et vihdoin oon valmis vastaanottamaanki sitä.

Sunnuntain sain jonki asteisen tunnepurkauksen ku tajusin et toi oli mun viiminen kuoroleiri (jos pääsen Tampereel) ja itkin ties kuin paljon ja se jotenki helpotti. Sain purettuu kaiken sen pahan olon mikä oli kasaantunu ja sain vihdoin itkee, itkee kaiken pois. Tuuli oli ihana ja halas mua ja sit lopult se käski kaikkii niit pikkusii halaa mua ja se oli jotenki liian ihanaa ja mä romahdin ihan täysin. En haluu luopuu kuorost, ku siel on niin ihanii ihmisii ja se yhteisöllisyys ja kaikki se.. Mua alkaa aina vaan enemmän pelottaa Tampereelle lähtö ku joudun jättää kaiken tääl taakseni.

Mä pelkään yksin jäämist ja sitä et kaikki jättää mut eikä oo mun kans enää tekemisis ja ei haluu nähä mua jne. Mä pelkään.. En haluu sanoo sitä ääneen, en myöntää sitä ittelleni, mut silti.. Mä pelkään enemmän ku ikinä ennen ja enemmän ku tuun ikinä pelkäämää..

Maanantaina kävin terkkaril. Sanoin sille etten jaksa enää ja et haluun puhuu jollekki joka vois ehkä auttaa. Se varas mulle ajan koulupsykologille. Ois laittanu nupoon, mut sano et se on turhaa koska jos pääsen Tampereelle ni en ehtis käymää nupos ku pari kertaa. Tiistain kävin sit psykologil ja se oikeest jopa oli mukava. Toki olin ihan paniikis sinne menost, mut se teki puhumisest helppoo. Nyt käyn siihen asti et koulu loppuu juttelemas sille joka viikko ja toivon et siit ois jotain apuu, mut veikkaan ettei noin lyhyes ajas saa mitään merkittävää muutost aikaseks.

multa loppuu aika.. en ehi millään kaikkee

Tiistain ku olin puol kuollu pelivuoron tauol ja makasin siin lattial ja Jere tuli istuu mun pääl ni se näki ekan kerran mun kädet.. Se oli vaa sillee ettei noi taida olla kaatumisjälkii ja niinno siin sit olin sillee hiuka ettei juu oo ja se tais hiuka suuttuu.. Sit ku se alko käytännös huutaa mulle asiast ni sain sanottuu ettei täs (siel salis oli muitki..) ja mentii pukkarii juttelee. Juteltiin ties kuin kauan. Aluks se oli vaa sillee et merja miks, mikä siin on sellast et saa mut viiltää jne. Siin kohtaa ku se kerto et on itekki meinannu tehä niin jouduin ihan paniikkii, en ikinä antais sen tai kenenkään mun kaverin tehä itelleen mitää.. Se sano et jossen lopeta se kokeilee.. Siin kohtaa aloin itkee.. Sitku juteltiin et miks haluisin kuolla ym. ni se sano et se ei kestäis jos menettäis mut ja sano et ties kuin moni sekois siit. Kuulemma se huomaa jo sen etten oo laittanu whats appis viestii meiän ryhmäs ja huolestuu siitki.. Mun on vaa mahdotont uskoo et kukaan välittäis, en vaa pysty uskoo siihe.. Must tuntuu ettei kukaan akvaariol ees huomais jossen kävis siel, kukaan ei ees itkis mun takii, ei ketään kiinnosta..

Siin kohtaa ku Jere halas mua ja sano ettei kestäis jos kuolisin, must tuntu ihan hirveelt.. Tuntu et mä oon saanu ihmiset ihan sekasi.. Tuntu et ihmiset sais rauhan ilman mua, tuntu et ois muitten kannalt parempi et kuolisin.. Miks mä oon niin paska ihmine?? En tiiä.. Haluun vaa pois.. Mut lupasin Jerel et kestän ainaki kesän, et yritän kestää siihen asti et oon 18 ja et pääsen eroon porukoist ja et yritän kestää kauemminki, yritän kestää siihen asti et kaikki tä on takana..

Mul pyörii pääs yks kaverilt tullu viesti.. Se sai mut itkee ja käytännös ihan paniikkii, mut tavallaa se oli tosi kauniist sanottu tai sillee.. "Jos jossain vaihees oikeest päätät kuolla ni kuollaa yhes. Hypätään sillalt käsi kädes. Ollaan sit ainaki ikuisest yhessä." En pysty unohtaa tota viestii.. Itken aina ku aattelen sitä.. Mut silti se pyörii kokoajan mun pääs..

Mä en enää tunne itteeni.. Ennen en kestäny muist etääntymist en mitään sellast, mut nykyään viihdyn usein yksin ja en jaksa akvaariolkaa aina sitä huutoo ja riehumist vaa istun käytäväs yksin tai parin muun kans juttelemas. Nytku oon lähentyny (omast mielestäni) Veran, Jeren, Johanneksen, Tuulin ja Ellin kans, on moni muu mulle ennen niin tärkee (tottakai ne on edelleenki tärkeitä!!) jääny taakse ja en oo melkee yhtää tekemisis niitten kans.. Se on jotenki hirveetä et miten voin olla niin sydämetön ja en pidä niihin yhteyt, mut tuntuu vaan jotenki etten jaksa sitä kaikkee säätämisen määrää mitä monil muil on ja jotenki vaa haluun olla enemmän rauhas ja sillee.. En osaa kunnol selittää mut mä en vaa enää jaksa niin kovaa menoo vaa tykkään rauhallisuudest ja järkevist keskusteluist enemmän. Usein tuntuu etten kuulu porukkaa.. Kouluski mul on enää yks kaveri jonka kans oon tekemisis muutenki ku koulusja jonka kans jaksan olla ja jonka kans pystyn puhuu asioist. Kiitos Veera ku oot olemas <3 Enää kolme viikkoo kouluu ku meil ei oo huomenkaa kouluu ja sit tä kidutus on vihdoin ohi!!

Nyt jatkan itsemurhaesseen kirjottamist uskonnontuntii varten joten heihei, nyt tiiätte taas hiuka lisää mun ajatuksist