Tänään tajusin et miten yksin oon ja miten en kuitenkaa oo yksin. Okei kuulostaa tosi epämääräselt ja sitä se onki. Siis mul on paljon kaverei, tai no ainaki luulen et ne on mun kavereit. Kuitenki kukaan niist ei oikeen oo sellanen jol voisin kertoo mitään. Ennen kerroin monel ihmisel mun asioit, mut nyt oon todennu et ei ketään kiinnosta. Tä kaikki on vaan jotenki vaikeet ja en itekkää tajuu.. Mä haluisin puhuu jollekki, kertoo milt must tuntuu. Ei kuitenkaa oo ketään jolle oikeest kertoisin ku en vaan uskalla. Tiiän et voisin kertoo paril mun parhaimmal kaveril mun asioit mut jotenki en vaan pysty. Ei ne tajuis sitä kaikkee silleen ku mä tarkotan. On niin monta kertaa tullu väärinkäsityksii ku kukaan ei ymmärrä. Mua yritetään saada menee juttelee terkkaril ja psykologil ja nupoon.. En mä haluu mennä, en haluu et kukaan tietää täst ku tiiän millanen säätö siitki tulis. Viimekski ku jouduin selittää terkkaril jotain ni se oli vaan jotenki niin turhaa.. Miks ihmees tän pitää olla niin vaikeet?! Miksen vaan mee terkkaril et asia on nyt näin ja et tartten apuu ku en selvii yksi?? Mut ei.. En vaan saa aikaseks mennä.. Tiiän et mun pitäis mennä, varsinki ku mun panikkikohtaukset vaan pahenee. Ennen se oli vaan sitä et en saanu henkee, mut nykyään sen lisäks iskee hirvee pakokauhu, päät alkaa särkee ja menee tunto käsist ja jaloist. En tiiä mitä mun pitäis tehä ku luin jostain et paniikkikohtaukset, ahdistus ja masennus saadaan hoidettuu yleensä suht. helposti, mut siihen hoitoon kuuluu yleensä lääkkeit. Lääkkeet on jotain mist yritän pysyy mahdollisimman kaukana, mahdollisimman kauan. Ehkä siks et pelkään niit lääkkeit en uskalla mennä mihinkää.. Tai no entiiä.. Voi se olla sitäki etten vaa haluu vaivata muita enää täl kaikel..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti